— Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä, että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin itsesi.
— Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!
— Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä, tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen; olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi, niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?
Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!
Minä jatkoin: — Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä, elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa, uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi, mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.
Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun huokauksen: mikä on totuus? — Ja samassa oli hän kadonnut teille tietämättömille.
Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä, joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei, hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä, vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee; hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.
Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi, koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian. Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?
Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai ihmissydämmen syvyyttä!
Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi, ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä maailmassa.