29.4.1895.
SUURUUS
Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?
Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta, joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet, niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.
Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin. Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden. Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa. Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen, jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita, jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin nähden?
Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä, jotka maine julistaa suosikeikseen.
Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.
Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle, että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.
14.12.1895.