Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa palvelemista.
Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia, ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä, jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä kallisarvoinen perintö ajassa, mutta ei siinä iankaikkisuudessa, johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot — ja tuomio.
Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja kaikki muistaa, ystävä Jumala.
Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.
Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin, ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta kaikki tämä on ajan käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.
Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja kaikki laaksot ylennetään."
MUISTOPATSAAT
On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää loistoaan minunkin nimeeni.
Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.
Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat, kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.