Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso, siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan pyhyydeksi.
Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis, iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" — Sisällötön sana.
Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen. Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana, joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me teemme tilimme synnistä ja armosta.
Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu. Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys tässä tuomiossa! Ei ole kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu, kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme kuiluunsa.
Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä, niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo: "joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin kuolema.
Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen, pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.
Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi. Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.
On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista, punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".
Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja, tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin, ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.
20.8.1895.