IANKAIKKINEN ELÄMÄ
Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden olemassaolon, uuden elämän.
Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin, joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa, "die Wüste des Denkens"… Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on jatkuvan kehityksen ehto.
Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti, hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi hän itseensä yhdistää ne, jotka eivät tahdo? Jumala ei ole voinut armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli, joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".
Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana aionios, jonka Lutherus on kääntänyt sanalla iankaikkinen, merkitsee kreikkalaisessa alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle, katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen, jää se, jota raamattu kutsuu toiseksi iankaikkiseksi kuolemaksi. Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi muoto.
Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle, joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun he vaan tahtovat!
Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat, tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän toivominen heille täydellistä lepoa.
Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut, puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä, vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin. Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon. Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla esittää ratkaiseva tulos.
Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on iankaikkisesta elämästä.