KUOLEMATTOMUUS
Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema, hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme, taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme, uskoisimme ja ajattelisimme?
Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä. Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila, häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän valoisilta vaaroilta!
Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu. Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi umpisolmuiksi.
Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan, koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.
Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.
Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni, että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja täydentää hänen töitään.
Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen? Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!
Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi oikullinen, julma, kova kohtalo.
Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä, niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti, jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!