Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi. Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24—28 perusteella. Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus, jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.

Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika, ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista, sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan henkeä.

1.8.1895.

USKO JA TIETO

Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto, joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta, tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.

Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina. Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan. Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo: me tiedämme, ketä uskomme. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä, joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde. Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon, lähteeltä mereen?

Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää. Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa, ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon alaiseksi.

Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen, ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa; hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.

Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko, olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on sisällötön sana. Natura abhorret a vacuo, luonto ei siedä mitään tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä. Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli, oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!

8.8.1895.