28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
— Arvoisa veli, — sanoi piispa latinan kielellä anekauppiaalle, — suvaitsetteko näyttää meille valtakirjan, joka tuottaa meille sen edun, että saamme nähdä teitä Suomessa?
Munkki astui esiin pöyhkeänä ja ojensi esiin paavinkirjan suurine sinetteineen, mutta varovaisuuden vuoksi hän ei päästänyt sitä irti kädestänsä.
— Aivan oikein, — jatkoi piispa äkkiä silmäisten sen sisällystä. —
Meidän pyhä isämme Roomassa on antanut teidän myötäväksenne aneita
Ruotsissa ja Suomessa, ja meidän, hänen halpojen palveliainsa, tulee
noudattaa hänen sanaansa ja käskyänsä.
Munkki oikaisi lihavaa ruumistansa ja vastasi röyhkeästi, että kaikki ne, jotka ovat tuottaneet hänelle rauhattomuutta, olisivat julistettavat kirkon pannaan. Ja hän varoitti ketään estämästä hänen pyhää toimintaansa. Hän oli tullut pohjoista tietä Ruotsista ja oli nyt aikeissa lähteä Turkuun jatkaakseen kauppaansa itse tuomiokirkon portilla.
— Ja siihen teillä on täysi oikeus, arvoisa veli, — sanoi piispa järkähtämättömällä tyyneydellä. — Pyhä isä on antanut teille oikeuden myödä aneita kaikkialla maassa, mutta koska hän ei ole teidän tointanne varten määrännyt mitään määräaikaa, niin me näemme kohtuulliseksi määrätä, kaiken rauhattomuuden estämiseksi, että te tästä lähtien saatte kaupita tavaraanne kello kymmenestä illalla neljään aamulla. —
Ääretön ilo, jota tuskin piispan läsnäolokaan saattoi hillitä, syntyi tämän määräyksen johdosta läsnäolevien joukossa — Onnea hyville markkinoille, arvoisa veli! — huusivat naantalilaiset. — Herran tähden, älkää petkuttako yölepakoita! Ja sallikaa toki pöllöparkojen hiukan tinkiä synninpäästöstä!
Dominikaani säpsähti. Oliko todellakin olemassa piispa, joka uskalsi sortaa hänen oikeuksiansa, panematta vaaralle alttiiksi hiippaansa ja sauvaansa. Ja hän mutisi jotakin sentapaista, että hän kirjoittamalla yhden ainoan kirjeen Roomaan voisi panna koko Suomen, piispoineen ja tuomiokapituleineen kirkon kiroukseen.
Mutta niin pitkälle ei Arvid piispa aikonut asiata ajaa. Hän oli viisas mies; hän tiesi aivan hyvin, että tuollainen häpeemätön lurjus, jolla oli paavinkirje taskussansa, voisi saada arveluttavia sekaannuksia aikaan. Hän viittasi sentähden munkin luoksensa ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan. — Varo itseäsi, ettei paha vihollinen saa sinua valtoihinsa, veljeni, sillä siinä suhteessa ei ole suomalaisiin luottamista! Tahdotko ottaa viisikymmentä markkaa Turun rahaa ja lähteä minun aluksellani huomenna Riikaan?
Dominikaani katsahti salavihkaa ensin ympärillä seisoviin, joiden kasvot eivät ennustaneet mitään hyvää, ja sitte piispaan, joka seisoi siinä korkeana, levollisena ja vakavana juhlapuvussansa. Luultavasti hän tunsi tällä kertaa oman voimattomuutensa, sillä hiukan mietittyänsä hän oli taipuvainen ottamaan tarjouksen vastaan. Siten saatiin hyvällä hinnalla poistumaan yksi pahimpia iilimatoja, jotka imivät maan kuivilleen. Mutta kalliimmaksi kävi Sten Sture nuoremmalle eräs toinen anekauppaneuvos, paavin lähettiläs Archimboldus. Tätä herraa ei käynyt ostaminen vähemmällä kuin suurilla rahasummilla, täyshopeisella pöydällä ja salaisella lupauksella Upsalan arkkipiispanistuimeen.