Mutta tuskin oli Arvid piispa hyvällä tavalla vapautunut tästä rasittavasta vieraasta, niin hän palasi takaisin huoneesensa ja istahti omakätisesti kirjoittamaan Rooman pyhälle isälle kirjettä, tekoansa siinä puhdistaen. Niin vaarallisia olivat nämä pienet sekä suuret verenimijät, joita Rooma lähetti ylt'ympäri koko kristityn maailman, ja moni piispa oli saanut keikahtaa istuimeltansa sentähden, että oli uskaltanut vastustaa hävytöntä kerjäläismunkkia, joka oli varustettu samalla kaikkivaltiaalla paavillisella kirjelmällä, jonka edessä kuninkaat ja keisarit kumartuivat maahan saakka.
Tuon tärkeän kirjeen konsepti oli juuri valmiiksi kirjoitettu ja jätetty puhtaaksikirjoittajalle pergamentille piirrettäväksi, kun piispa kuuli kavion kapsetta luostarin pihalta ja aseitten helinää käytävästä. Selittääksemme tätä, täytyy meidän siirtyä pari tuntia taaksepäin.
Nuori ystävämme, Myllyrannan Taavi oli tietysti ihmeissänsä katsellut kaikkea sitä tavatonta komeutta ja ihanuutta, jota hän omin silmin sai täällä nähdä ja joka oli niin paljoa suurenmoisempaa, kuin mitä hän yksinäisellä kotiseudullansa oli voinut edes aavistaa. Hän oli kuljeskellut markkinoilla, ihastellut kaikkea ihmeellistä, mitä siellä oli nähtävänä, niinkuin tanssivia karhuja, kömpelöitä ilveilykaappeja ja irvistäviä marakatteja, joista toiset olivat puetut ritareiksi, toiset taas munkeiksi. Hän oli myöskin ollut mukana anekauppiaan kahakassa: kuka ei tahtoisi olla mukana sellaisessa ilossa? Taavi huusi yhdessä toisten kanssa; mutta kun hän ei vielä ollut päättänyt, kumpaa puoluetta hän kannattaisi, niin hän punnitsi käsissänsä paria rannasta löytämäänsä pilaantunutta munaa, ja mietti itseksensä, antaisiko hän niiden tuoksun tulla anekauppiaan kaavun osalle, vai ampuisiko hän niillä hänen vastustajiansa. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että Birger ja Beata olivat koko päivän istuneet pimeässä kammiossa. Se tuntui Taavin mielestä kohtuuttomalta ja hän hiipi takaisin luostariin vapauttamaan vankeja, joka hänelle hyvin onnistuikin, sillä ei kellään ollut aikaa ajatella heidän vartioimistansa.
Mutta sattuman kautta oli Bo herra juuri herännyt pitkästä, vahvistavasta unestansa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena ulos pienestä ikkunasta, kun hän hämmästykseksensä huomasi lasten hiipivän luostarin takaportista ulos. Ja hän lähetti palveliansa kutsumaan heidät sisään. Lapset luulivat luostaripalvelian ajavan heitä takaa ja juoksivat minkä jaksoivat markkinoille, kun he kuulivat heitä nimeltä huudettavan ja tunsivat Bo herran huovin.
— Birger herra! Neiti Beata! — huusi sotamies. — Bo herra tahtoo puhutella teitä!
Birger ja Beata lensivät kuin lintuset takaisin häkkiinsä, mutta Taavi jäi ällistyneenä ulkopuolelle ja heitti suutuksissaan oivat ampumavaransa luostarinmuuriin.
Ljungarsin lapset riensivät ilosta huudahtaen isänsä syliin. Lapsi parat tunsivat olevansa niin hyljätyt ja olivat kokeneet niin paljon, siitä saakka kuin he erosivat isästänsä, että he eivät yhtään muistaneet pelätäkkään häntä. Ankara ritarikin heltyi. Muistelossansa vanhimman poikansa kuolemaa, vuosi hänen isänsydämensä verta, ja salainen kyynelkin tunki vastahakoisesti esiin hänen tuiman silmäluomensa alta.
Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.
— Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit minun lapsiani kesän kuluessa?
— Olen, — vastasi Taavi.