Mustapeikko kiipesi jäätehisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustapeikko näet ei ollut suurempi kuin pieni poika, siihen aikaan kuin se saa ensimmäiset housunsa. Jäätehinen oikasihe seisoalleen niin että mukuraiset luunsa natisivat, veti seitsenpenikulmaiset saappaat jalkaansa ja oli parilla askeleella Kastekaisten tunturilla Lapissa. – No, se ilahuttaa minua, ett’ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa. Mutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?
”Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja idänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun.”
”Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?”
”Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet monta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa.”
”Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!” huusi jäätehinen ylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi Trömsö’ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli vähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. – Äh, miten tuhmia ansoja ne asettelevat tunturiketuille! murahti hän,
”Toden totta, miten yksinkertaisia!” sanoi mustapeikko. ”Ja näitä myötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!”
Jäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla Inaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu punaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen haju, mikä miellytti jäätehistä. – ”Mitä tuo pikku väki keittelee?” kysyi hän.
”Se keittää kahvia.”
”Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?”
”Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka tekee ihmiset iloisiksi.”