”Löytyypä, sen teen minä”, vastasi Matti; ”sen verran olen oppinut koulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori pyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen aamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä.”
”Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!” kuiskasi mustapeikko.
”Joutavia, kuule nyt, Matti”, väitti jäätehinen, ”tuo kaikki on paljaita oppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka kaikki käsittävät!”
”Anna näkyä vaan”, sanoi Matti. ”Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt vaikka pääsi läpi seinän!”
”Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon.”
”Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!”
Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille. Mutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että sitä ei voi tehdä kukaan.
”Kyllä, sen teen minä”, sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen, pisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: ”hyvää päivää, suuri Jäätehinen! Nyt minä syön sinun.”
Tämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän alkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa pilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan unohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää lääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat muuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan lopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään suureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen jäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että vilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen silmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.
