”Se on Ahdin pieni tytär”, sanoi Juhani. ”Varo itseäsi. Jos hän on isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen.”
Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.
”Elä toki ole pahoillasi, Hilja”, sanoi Juhani. ”Meidän puromme ovat niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen: Kohiseva.”
”Minun puroni on pienempi ja sävyisempi”, sanoi Hilja. ”Se sohisee niin lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä: Sohiseva.”
”Se on hyvä!” sanoi Juhani. ”Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet.”
”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!”
”Ne menevät avaraan maailmaan”, sanoi Juhani. ”Tule, niin seuraamme heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme takaisin.”
”Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan voileivän”, sanoi Hilja.
”Tuo minulle sitte myöskin!” sanoi Juhani.
Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. ”Hyvästi nyt”, sanoi hän. ”Hyvästi, hyvästi”, sanoi Juhani. Ja niin he läksivät matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja Hilja Sohisevan rantaa.