Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä. Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo, joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.
Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata, että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.
Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja tällainen se oli:
Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus, jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä, punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä. Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas, nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää. Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana, kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä, joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.
Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. ”Katsokaas, lapset,” sanoi hän, ”tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se kiittää ja ylistää Jumalaa.”
KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.
”Puro on niin kummallinen”, sanoi Juhani; ”näyttää ihan kuin hänellä olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä.”
”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja sanoisi: ”minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!”
”Sinä näet oman kuvasi vedestä”, sanoi Juhani.
”Niinkuin en minä sitä tietäisi”, vastasi Hilja närkästyneenä. ”Mutta sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin, mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti.”