Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.
Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.
Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen leikki näytelmän ”Ole hyvä köyhille”, muistatte ehkä vielä, miten vaikea köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi, kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.
Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.
Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta ja sanoi: ”kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria.”
Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan. Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä puikosta ja sarvet kahdesta.
Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui, syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa. Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat, mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta kaunista kukkaa salolla.
Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa, autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi, ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä, kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa kuultiin sen sanovan pikku puille: ”se on oikein, lapset, kasvakaa Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi; näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!” Sen kuulivat pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat laulaa niiden hennoissa latvoissa.
Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää, asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua. Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan uutta opetusta.
Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika, lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin. Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi, koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.