Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä ja sanoi: ”tulkaa, niin menemme purojen luo!”
Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan pieni vihreä kukkula niitten välillä. ”Minä tunnen puroni”, sanoi vieras. ”Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?”
”Niin, kerro se”, sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:
”Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju, niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään; mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli siitä joki.
Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti, panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä; se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: ”oletko nähnyt niin mahtavaa jokea?” ”En ole”, sanoin minä, ”mutta minä olen sen nähnyt pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun herneenpalosta tehty pikku veneeni.”
Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään. Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin, hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.
Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen maailman valtameri.
Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman syvyyteen.
Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa, hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja nyt tiedän, ett’ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan valtakuntaasi!”
”Nyt”, sanoi Juhani, ”on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa.”