”Et olekaan”, sanoi Hilja; ”sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?”
”Tahdon”, sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt ihanan luonnon rikkaat kuvat.
Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli oppia siitä koko elin ajaksensa.
MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.
|
Olethan syksy kalju Ja harmaa, sokea! On hengitykses valju Ja raskas huo’unta. Nyt kyynelehtii kukka Ja päivä peitäksen, Mut en sua syksy rukka Mä sentään moiti, en. Mä muistan äitin armaan, Hän harmaantuu, kuin sä, Vaan mieleltänsä varmaan Hän ain’ on lempeä. Ol’ isoisän’ hänkin Sokea vanhana, Mut voitti näkevänkin Sielunsa valolla. Oot omaisteni lainen, Se mieltän’ iloittaa, Kun valo armahainen Kesk’yöllä pilkuttaa. Kas tähtein valon esti Kesäinen aurinko, Sä tulit, leppyisesti Katselee tähdet jo. Mä ajattelen illoin: Ei valo sammukaan; On syksy, mietin silloin, Kuihtunut kevät vaan. Niin, äiti, tahdon antaa Mä arvon vanhallen, Kun povessaan se kantaa Nuoruuden keväimen. |
VUOKKO.
Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että kyllä niitä riittää.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia; ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.