Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien seassa.

”Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin”, sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin lehtien alta.

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun varsi oli poikki.

”Vai niin, sinäkö se olit!” sanoi perho. ”Katsohan, miten kaikki kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin näyttäytyäkään hienoissa seuroissa.”

”Rakastatko minua?” kysyi kuoleva vuokko.

”Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet”, puhui Apollo omiansa. ”Hyvä vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen.”

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko kolmannen kerran.

”No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin asioihin”, vastasi perho. ”Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä kaikki lehdet putosivat hänen terästään.

”Kas tuota raukkaa”, sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. ”Nyt en varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta. Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla, kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta. Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa, kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”