Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta huomiota.
Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. ”Syy oli se”, sanoi hän, ”että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä maailmassa. Kuten minä esimerkiksi.”
Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken. He sanoivat toinen toiselleen: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.” Taikka sanoivat he: ”jos sinä et minua enää rakasta, niin minä kuitenkin rakastan sinua.”
Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.
HÖYTIÄINEN.
|
Perillä laajan Karjalan, Vesistä Saimaan pohjoiseen, Näit Höytiäisen kirkkahan Sataisin saarineen. Rannoilla koivut, pihlajat Ja tummat hongat nuokkuivat Katsellen järven syvyyteen, Ja niitty, kumpu vihannoi, Lehdossa karjan kellot soi, Ja töllin savu verkalleen Kohosi kohden pilviä Metsikön rinteessä. Koetti kerran ihminen Vedeltä alaa anastaa Ja etuansa etsien Laineita laskettaa. Ja pieni ura kaivettiin, Ja varustukset laitettiin, Mut Iki-Turso ilkkuen Se mursi patosen. Kun kala-ukko purressaan Eräänä päivän’ istuen Taas Höytiäisen lapsillen Viritti siimojaan; Hän silloin huomas ihmehen; Tuo järvi äsken hiljainen Nyt vieree, juoksee virtanaan. Ei suinkaan! Tää lie unta vaan! Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous, Niin rajummaks se virta nous, Ja aallot näkyi hyökyvän Päin rantaa metsähän. Kiiruusti sousi kalamies Selältä kotilahdelmaan, Vaan sitä tuskin tuns ja ties, Kun laht’ ei ollutkaan. Miss’ äsken selkä loistava Kuvasti hänen kotinsa, Siin’ näkee lietetasangon, Mi sillä aikaa tullut on, Ja ranta kaunis entinen On kovin kolkko, liejuinen. Ja loitoks oli jäänytki Se laitur, johon kiinnitti Hän ilomielin purtensa Viel’ eilisiltana. Se syvä virta vierien, Ukkosen lailla pauhaten, Nyt metsän poveen kaukaiseen Rynnisti kuohuineen. Ja loitos etelähän päin Sen hyökyaallot ryski näin, Ne Pyhäselkään ryntäili, Vimmassaan rajusti Temmaisten hongat juureltaan Ja pyörtehensä pauhinaan, Ja pelloillen ja niityillen Soraa ja hietaa työntäen. Ja kalastaja ylös päin Katsahti sekä virkkoi näin: Suo Herra, kaikkivaltias, Taas meille apuas? Sä sääsit rajat vesillen. Siis anna tulvan vaieten Tuhoisen tiensä sulkea, Ja kunnialla kulkea! Kun taas ne kedot vihannoi, Nyt joille tulva tuhon toi, Uus Höytiäisen rantamaa Maatamme kaunistaa. |
| Wadelma-mato |
VADELMAMATO.
”Hyi! huusi Teresia.
”Hyi! parkasi Aina.