”Syödä mato!” huudahti Teresia.
”Ja purra se kuolijaaksi!” huokasi Aina.
”No mitäpä siitä”, nauroi Lauri.
”Nyt se matelee pöydällä”, parkasi Teresia jälleen.
”Puhalla se pois!” sanoi iso sisar.
”Polje kuolijaaksi!” ivasi Lauri.
Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett’ei ilkeä varpunen voinut löytää madon piilopaikkaa.
Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja viheriäisten lehtien keskessä!
Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa. ”Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri”, sanoi iso sisar. Mutta Laurin talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.
Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: ”Nyt olemme syöneet vadelmat, emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!”