”Tule, niin menemme metsään poimimaan”, sanoi Teresia. ”Sen teemme”, vastasi Aina. ”Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen.”
”Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla”, sanoi iso sisar.
”Tervehtikää vadelmamatoa”, sanoi Lauri pilkaten. ”Ensi kerran kuin tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni.”
Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.
Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi. Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.
Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli heidän korinsa täynnä. ”Nyt lähdemme kotiin,” virkkoi Aina. ”Ei, noukkikaamme vielä vähän enemmän”, sanoi Teresia. Sitte panivat he korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.
”Nyt lähdemme kotiin”, lausui Teresia. ”Niin nyt menemme”, vastasi Aina. Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.
Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja viileä.
Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat, että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.
Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.