”Minulla on niin nälkä”, virkkoi Teresia.

”Voi”, sanoi Aina, ”oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja lihaa päällä.”

Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä. Samassa sanoi Teresia: ”olipa kummallista: minulla on voileipä kädessäni.”

”Minulla on myöskin”, lausui Aina. ”Tohditko syödä?”

”Tohdin kyllä”, vastasi Teresia. ”Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää maitoa!”

Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: ”Teresia! Teresia! Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista.”

Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui: ”voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!”

Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin oli unen helmassa.

Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa, he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta, levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi Teresia: ”oletko valveilla, Aina?”

”Olen”, vastasi Aina.