”Mutta minä näen unta vielä”, lausui Teresia.
”Ei”, vastasi Aina. ”Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!”
Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia, hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.
”Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut”, sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.
”Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni”, lausui samassa ääni pensaista.
Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä virkkaa sanaakaan.
”Älkää peljästykö, pikku tytöt”, sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa. ”Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja juoneet hyvästi?” kysyi hän.
”Olemme, hyvin olemmekin”, vastasivat molemmat tytöt, ”mutta sanos meille...” ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät uskaltaneet.
”Minä kerron teille kuka minä olen”, sanoi ukko. ”Minä olen vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla kuolleeksi poljetuksi, joll’ette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä, kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni, osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett’ei hän ole kiittämätön.”
Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: ”tervehtikää Lauria ja sanokaa hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia syödä hänet suuhuni.”