Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi. Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.
”Ei, me syömme varmaan liian paljon”, arveli hän. ”Seoittakaa leipään survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille. Meillä ei ole varaa olla armeliaita.”
”Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää”, arveli akka.
”Mene vaan”, vastasi ukko. ”Minä olen varma siitä, että ne ovat tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me.”
Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti takaisin.
”Sepä olisi merkillistä”, tuumasi ukko. ”Ota, tuossa on viimeinen leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske niitä sitten menemään hiiteen!”
”Ukkoseni”, sanoi emäntä, ”tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä.”
”Mitä vielä?” vastasi ukko. ”Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin. Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi.”
”Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa”, sanoi emäntä.
”Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?”