”Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin.”

”Sepä on kummallista”, arveli ukko ja pudisteli päätään. ”Kuinka semmoinen kannattaisi?”

Emäntä sanoi: ”kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt hänen lapsiansa olevan ilman leipää.”

”Kuule, vaimoseni”, sanoi ukko, ”riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen elämään.”

VILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.

Nyt kirkkaast’ aurinko armas loistaa,
Nyt säteet lämpimät hangen poistaa,
Nyt leivo hellästi laulelee,
Nyt kevät luoksemme rientelee.
Viel’ äsken pilvinen taivas, ilma,
Nyt sininen on kuin siskon silmä
Niin hellä kuin emon rukous
On taivaan juhliva kauneus. Mä läksin portille suotta luulen,
Ja tunsin vilposen aamutuulen,
Ja kuulin laulavan leivosen,
Ah kuinka siit’ olin riemuinen!
Mä keikuin, unhotin kaiken kurin,
Mä toimin ukot ja ämmät nurin,
Mä kumoon porsaat ja miehet sain,
Ja kansa virkkoi: kas tuota vain! Mä kiihdyn totta, en sitä salaa,
Ken jäätyis silloin, kuin sydän palaa?
Ken silloin suojassa viihtynee,
Kun maa ja taivaskin hymyilee?
Mä juoksin siis yli vuorten, laksoin,
Ja niittyin, kunnasten, minkä jaksoin,
Ja raikui huutoni rajaton:
Nyt kevät on jo, nyt kevät on! Ja vanha Stiina, mi kevään tullen
Keritsi lampaita, virkkoi mullen:
Kyll’ aika villoja kasvattaa,
Ja huimat pojatki parran saa.
Hups, syöksin villoihin kuperkeikkaa,
Ja Stiina siunaili mointa seikkaa,
Mä nousin pörröisnä maailmaan,
Mut leuass’ ollut ei karvaakaan. Saan paljon puuroa vielä syödä,
Saan läksyt lukea, tehdä työtä,
Kunnekka partani orastaa,
Sentähden tahdon nyt mellastaa.
Nyt mikä estäisi riehumasta,
Olenhan rikkaampi kuningasta,
Miel’ uljas, raitis ja riemuinen,
Mä tiedän maailman omaksen’. Mut aikaa ei tule koskaan toista,
Ei koskaan aurinko silleen loista,
Ei linnun laulu niin hellin soi,
Se riemuun kivenki saada voi!
Ei simaa sellaista kukaan maista,
Sellaist’ ei kakkua kukaan paista,
Ei nälkää sellaista tunne kai,
Kuin Vapunpäivänä Vilho sai.

ELISA.

Oli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan Galileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.

Se oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä kolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö, ei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli Elisa, joka merkitsee Jumalan autuus. Sillä totisesti tämä lapsi oli autuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.

Elisa oli köyhä lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän ollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja eikä piparkakkuja. Elisa oli nöyrä lapsi; hän ei koskaan luullut olevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä olen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin mitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa? Elisa oli myöskin tottelevainen lapsi; hän mielellään meni, minne vapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen isälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä nyt tapahtui.