Silloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että Herramme ja vapahtajamme sanoi: ”missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu minun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!” – Niin hän vielä tänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille pyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille sanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan valtakuntaan!
Kyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat meitä sinne vastaan!
LASTEN RUKOUS ISÄNMAAN EDESTÄ.
|
Ota suojahas, Luoja laupias, Tämä kallis synnyinmaa! Ain’ turvaa, varjele voimallas Kotirantoa rauhaisaa! Isän, äidin maa sekä meidänkin, Täss’ synnyimme, tässä kasvammekin. Maan Luoja ja taivasten, Ole Suomelle armoinen! Sodan pauhut ja surmat suistele Ja nälkä ja hallayöt, Pois taudit ja turmiot poistele, Pois vihan ja vainon työt! Suo, Luoja, voimasi vahvistaa Ain’ Suomen kansaa, hallitsijaa! Sä suojahas, armohos Meit’ aina sulkeos! Olemme hennot kukkaset juur’ – Mitä muuta me voimmekaan Kuin etehes langeta, Luoja suur’, Ja rukoilla Sua vaan? Olet aina heikkojen uskallus; Ole meille voima ja lohdutus, Tuki, turva myös tiellämme! Oi siunaa maatamme! Ja suo meidän kasvaa, vahvistua Aina suojaksi synnyinmaan! Meit’ opeta hädäss’ ja onnessa Isänmaatamme rakastamaan! Isän, äidin maa sekä, meidänkin, Täss’ synnyimme, tässä kasvammekin. Meit’ auta, oi Taivainen, Kautta poikasi Jesuksen! |
MUSTI.
|
Tuoll’ liepeess’ suuren hongikon Lähellä kylää mökki on. Kaks hyvää lasta armaineen Siell’ asui äitineen. Nuo Kaarlo, Hilma olivat Maan päällä lapset parhaimmat. Ne köyhät oli pienoiset Ja orvoiks’ jäänehet. Näkyipä hovi kaunoinen Tuolt’ yli metsäin, järven. Siell’ oli lapset kasvaneet Ja suurest’ eläneet. Mut Jumal’, isä ihmisten, Tät’ ei näe hyväks’ lapsillen; Hän antoi heidän koitella Kurjuutta, puutetta. Heilt’ isä kuoli. Talokin Veloista pian myytihin, Ja äiti vihdoin torppaseen Sai muuttaa lapsineen. Tuo hurskas äiti, hyvillään Hän lausui kesken köyhyyttään: ”Vaikk’ isän meiltä kuolo vei, Ei Luoja hylkää, ei!” Hovissa suurest’ elettiin, Nyt puutett’, tuskaa kärsittiin; Tuo rikas naapur’ armoton Ja tyly heille on. Kuin kallis sentään verrattain On mökin tunnon rauha vain, Ja luja, harras usko sen Rikkauteen verraten! Viel’ yhden näät sä toverin, Nälkäinen vatsa silläkin, Ja hampaat suussa välkähtää, – On villakoira tää. Tää vanha Musti hyvänen On peru aikain entisten; Hän kotoisin on Spanjasta, Ties’ äiti kertoa. Sen näkikin jo turkistaan, Kuin mörisi hän nurkassaan; Mut miten Pohjolaan hän sai, Ei kenkään tiennyt kai. Kyll’ oli vainen hänkin vaan Voileipää syönyt aikoinaan, Mut nyt hän tyytyi vähempään, Mörisi näljissään. Niin kauan, kuin sen voimat soi, Hän metsämailta usein toi Muassaan kotiin jäniksen Tai teiren-poikasen. Ja huiski häntää hyvillään, Ja suutaan nuoli mielissään; Kuin paisti valmiiks’ saatihin, Ties’ saavans’ Mustikin. Mut vanhapa on Musti nyt Ja jalat sen on jäykennyt, Hämillä suutaan nuolla saa, Kuin paistit katoaa. Sen sijaan susi vihainen Käy salaa häntä väijyillen, Mut paistiks’ tulla Musti hän Ei näytä kärsivän. Se loukkaa hänen arvoaan, Ja liki jos käy susi vaan, Sen kyllä pörhöiseks’ saa pää, Kuin Musti höyhentää. Nyt Mustin ruoka niukall’ on, Mut tover’ on hän verraton; Hän seurass’ ain’ on lapsien Näljissään möristen. He nyppii hänen turkkiaan, Hän silloin kättä nuolee vaan; Sit’ armahda, ken ilkeissään Käy mökkiin pyrkimään. Ja jos ties’ Musti, että ken On ollut paha lapsillen, Hän kursaamatta niskahan Käy häijyn veitikan. Mut äiti park’ on lohduton, Kun itse leivän puutteess’ on Ja näkee Mustin näljissään Vanhoilla päivillään. Ja vaikka kauan arvelee, Ja vaikka sydän kirvelee, Hän ottaa Mustin mukanaan Ja lähtee kulkemaan. Ja hoviin tultiin: ”herrasen’, Mun koiraniko tahdotten? Hän viisas on, mut leipäähän Ei oo’, mill’ elätän.” Ja rikas herra hymähtää: ”No, koiran voin kyll’ elättää, Tuoss’ saatte rahaa; tiehenne! Muut’ asiaako, he?” Äit’ itkein läksi kotiin nyt, Ja lapset, yksin jätetyt, Ovella tuvan nyyhkyttää, On sija Mustin tää. ”Itkusta, lapset, tau’otkaa, Nyt Musti herran’ elää saa, Sen maito, puuro ruokan’ on Ja leipä hapaton.” Ja äiti vielä jatkoikin, Kuin rapsutusta kuultihin Ja tuttavata mörinää, Ett’ ... onko totta tää? Se Musti on, jok’ ilmaantuu, Hän itse, eikä kukaan muu! Voit, maidot jätti, päästäkseen Kotihin vaivaiseen. Niin, runsaat ruuat heitti hän Ja herkut, hyvän elämän. Ja palas’ nälkään, puutteesen, Köyhyyteen jällehen. Uskollisuutens’ tähden vaan Hän laihaks’ saattoi ruumistaan, Ja ennen kärsi nälkää hän Kuin jätti ystävän. Ja lapset hyppi riemuissaan, Ja Musti möris’ iloissaan; Mut silmäst’ äiti kyynelen Nyt pyyhkäs’ lausuen: ”Pois, Musti, jälleen talohon Sen luo, ken ostanut sun on. Ei auta; hoviin jälleen vaan Taas Musti saatetaan.” Mut Musti palas’, takaisin Hän kolme kertaa vietihin, Sai leipää, selkääns’ vuorottain; Mut – siell’ ei pysy vain. Ja kuin hän kerran kolmannen Taas raapi tuvan ovehen, Koir’ uskollinen tupahan Toi leivän suussahan. Ja lasten eteen vei sen, näin Mielt’ äidin niinkuin lepyttäin, Ja lausuin: huolet’ olkaa vaan! Kyll’ leipää hankitaan. Nyt veet tul’ äidin silmihin. Hän heti läksi hovihin Ja sanoi: ”sekää rahat nää, Mut meille Musti jää.” Mut kunpa rikas kuuli tän, Niin heltyen näin lausui hän: ”Uskollisuutt’ ei voita vain Ei kullat maailmain.” Ja lausui vielä lisäksi: ”Nyt tulen teille hyväksi, Nyt teille kultaa, ruokaa suon Vaan Mustin tähden tuon.” Ja koissakos nyt riemuitaan, Ja Musti möris’ iloissaan; Ja nyt on Musti päättänyt, Ja satu loppui nyt. |