”Niin onkin”, humisi tuuli. ”Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä, hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan, niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan.”
”Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu, ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa, silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa pohjan perillä.”
”Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä”, jatkoi tuuli, ”huomen iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!” Ja levittäen suuret siipensä katosi hän pilviin.
Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla, ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin: ”katso meidän maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!”
”Etkö sitä ymmärrä?” viserteli peipponen läheisellä puun oksalla. ”Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä.”
Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: ”katsokaa! minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun kaltaisiani!”
”Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet.”
Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?
Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: ”rakkaat pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu, lämmittäkää häntä – hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi, rakkautenne tähden.”
”Lupaamme”, vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon, niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.