Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin kummallisilta pimeässä.
Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen. Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?
Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin, kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.
Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden. Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa, jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.
Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli ovelle. ”Saisiko täältä mitään juotavaa?” kysyi hän; ”Ahasverusta janottaa niin kovasti.”
”Ester, menes tuomaan vettä lähteestä”, sanoi mummo pikku tytölleen, ja tyttö meni.
”Onko hänen nimensä Ester?” kysyi matkustavainen herra.
”On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa”, vastasi mummo. ”Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?”
”On”, vastasi herra, ”saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren valtakunnan kuningas.” Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä, joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.
”Sinä olet kiltti pikku tyttö”, sanoi vieras herra; ”tahdotko, pikku Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?”