”Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot,” sanoi Anttilan isäntä. Tupa on täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. – Ja nauraen kertoi hän koko kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.
Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria, kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. – Tietysti Niku näin hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät tavata toisiaan määrättynä päivänä.
Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin. Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä kerran! arveli Tikka.
Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.
Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto putki.
Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä, joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat: se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.
Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: ”mene satamaan, sieltä lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään.”
Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. ”Saanko lähteä mukaan?” kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: ”sinäpä voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä kuin korkki.”
”Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä,” vastasi Tikka. ”Minä olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin.”
”Onpa sitä siinäkin!” arveli katteini. ”Sinä olet miehekkään näköinen, lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan.”