TOININ JOULUAATTO.

Parahin Emmi! Äitini
Kun äitilles nyt kirjoittaapi
Lohista, juustoist’, tietysti,
Niin kirjoitanpa minäki,
Yhdessä sekin mennä saapi. Mä toivon hyvin vointia,
Hauskuutta sulle yhtä myötä.
Meill’ joululuvan saatua
Toint’ ollut monta laatua,
On leikitty, on tehty työtä. Jo jouluaatton’ aikaisin
Silmissä meill’ ei ollut unta,
Huusimme: tul’pas joulukin,
Ja päivä ol’kin ikävin,
Ja sitten alkoi sataa lunta. Vaan vuoteelta me oitistaan
Iloisna ylös keikahdimme.
Ja äiti puuhas toimissaan,
Ja renki Matti niskassaan
Myttyä kantoi, huomasimme. Nyt kirkastettiin hopeat
Ja pestiin posliinitkin kaikki.
Tuvasta tuoksui suloisat
Vehnäisten hajut ihanat,
Ja tortut paistoi vanha Maikki. Ol’ aamupuoli pitkä niin,
Ja iltapäivä samanlainen.
Yhäti juostiin, puuhattiin,
Kuin milloin ovi aukaistiin,
Niin ilo syntyi kaikuvainen. Mut ovi pantiin lukkohon,
Avaimen reiäst’ tirkistimme.
Se tavattoman ahdas on,
Ja selvän saanti mahdoton,
Me kokeemme tok’ uudistimme. Jo ovi aukes vihdoinkin,
Salissa seisoi joulukuusi,
Säteili valo ihanin,
Oksissa loisti tähdetkin,
Aiottiin alkaa leikki uusi. Vaan siellä seisoi lasta kuus,
Ne tulleet oli jostain kaukaa,
Niill’ enkelin ol’ ihanuus,
Ja vienous ja iloisuus,
Ne oli kuusi orpo raukkaa. Iloisna lapset lauloivat.
Olimme kaikki riemuissamme,
Betlehemistä kertoivat:
Jos pieni Jeesus, sanoivat,
Ois meidän jouluvieraanamme! Koht’ ovi aukes naristen,
Ja joulupukki astui tuosta,
Mokoma suurisarvinen,
Ja kookas, harmaaturkkinen,
Taa äidin Roosa aikoi juosta. Hän kysyi niinkuin torvella
Het’ äreällä äänellänsä:
Onk’ olleet lapset siivoja?
No niin ja näin, vaan vihdoinpa
Hän mumis jotain mielissänsä. Hän meni, palas jällehen,
Ja Roosaltakin loppui pelko.
Se oli Matin kokoinen,
Mut mikä pukiks teki sen,
Siit’ ei nyt vielä ollut selko. Ja nytkös mytyt, tukut jo
Toisensa perään saliin kulki,
Yks ensin, toinen, kolmas, no,
Jo taas, jo taaskin, kummako
Jos ilo oikein puhkes julki! Kuin peltokanat lensimme,
Lu’imme kirjoitukset kaikin.
Paketin tyhjän löysimme.
Mut sormus oli minulle,
Ja tanssipojan Roosa saikin. Nytp’ oikein mytyt sinkuivat
Helmasta vanhan joulupukin!
Ne kaikki kovin mieluisat,
Ja tavattoman arvoisat,
Osamme niistä saimme kukin. Ol’ ihmeen kaunis kuusikin
Ja paljo myöskin jouluruokaa,
Ja niistä puuro herkkuisin,
Me lähetimme niillekin
Puutteessa jotka raukat huokaa. Me kiittäkäämme Jumalaa
Kaikista armolahjoistansa.
On jouluaamu juhlivaa,
Kun varhain kellot kaikuaa,
Ja kirkkoon rientää harras kansa. Kauniisti siellä urut soi
Ja juhlallinen kaikk’ on toimi.
Te maalla käsitätte, oi!
Sen rauhan, minkä joulu toi,
Paremmin kuin sun siskos
Toini.

MIKÄ METSÄSSÄ ON KAIKKEIN KAUNIINTA.

Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan edustalla: ”ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!” sanoi hän, kuten merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat ihmiset sanoivat että: ”aamuhetki kullan kallis.” No niin, sittepä pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.

Usein olen ajatellut, ett’ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä, makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että kuningas alkoi nyökkäellä – – ja siihen hän nukkui istualleen kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.

Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo. Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: ”ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!”

Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua, sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle sunnuntaiaamuina!

No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi, joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.

No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä – – –