Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen sanot? – Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli sydänkesä.
No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.
Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin, arveli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett’ei kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!
Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä oli omat ajatuksensa.
Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen kukkia.
Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset peljästymään.
Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten sanoa kuka metsässä on kauniin.
Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.
Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, kuinka sinun metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina ikäpäivinämme!”