Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se lauleli koivun latvassa:

Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll’ei siinä ole nöyrää sydäntä, joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle. Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!

LAULU PIKKU MAIJASTA.

Oi äiti, tänään varahin
Kuin kouluun käyskentelin,
Mä pikku tytön kohtasin,
Hänt’ oikein ihantelin;
Niin sievä, armas, suloinen,
Niin hellä, ystävällinen. Tukassa hällä vuokkoja,
Rinnassa neilikoita,
Täys kori käsivarrella
Kukkia ihanoita,
Ja kukat hänen käydessään
Korista tippui yhtenään. Hän sanoi: tule leikkimään,
Nyt lehto vihannoipi,
Ja puro rientää retkeään,
Ja leivon sävel soipi.
Mä sanoin: toisen kerran, oi!
On pitkä läksy, en nyt voi. Mä kysyin: mikä nimesi?
No Maija, niin hän vastas.
Ken äitis? Lie hän rouvaki?
Ei, hän on laulurastas.
Ken isäs? – Länsituulonen.
Ken siskos? – Poski ruusuinen. Oletko köyhä? – Enpä, en,
Mä elän päivän voimin.
Koulua käytkö? – Iloiten
Mä kukkia vaan poimin.
Miss’ asut? – Yli laajan maan.
Ja menet? – Kylmään pohjolaan. Hän niijas, lähti tiehensä
Kirkkaalla katsannolla.
Mä menin kouluun, mietinpä,
Ken Maija mahtaa olla?
Niin äiti, tänään läksyni
Sentähden sujui huonosti. Se Maija multa levon vei,
Se mua mielistytti.
Vaan, äiti, jospa Maija lie
Se kevään kaunis tytti!
Oi tule pikku Maija vaan
Minua kohta katsomaan!

SATU NELJÄSTÄ, JOTKA YLISTIVÄT JUMALATA.

Olipa kerran mökki pienenläntä,
Siin’ asui eräs vanha vaari.
Hän oli rampa, köyryssä kuin kaari,
Mut muutoin mieheks mainittihin häntä. Ja vanha eukko onnettomaks luultu
Siin’ asui umpisokeana aivan;
Silmänsä nähneet valoja ei taivaan,
Mut nurinaa ei koskaan hältä kuultu. Ja pieni, pieni tyttö oli heillä,
Hän oli kuuro eikä voinut kuulla,
Enin kevätlinnut lauloi sulosuulla,
Ja lehto täyttyi riemusäveleillä. Ja pieni poika siinä myöskin eli,
Hän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;
Hän Luojaa kiittää laululintuin lailla
Ei voinut, vaiti aina oleskeli. Viel’ oli koira, Halli nimeltänsä,
Se nopsa, terve, kuuli sekä näki,
Se haukkui milloin tuli vieras väki,
Kuutakin joskus haukkui leikillänsä. Niitylle kerran kaikki käyskenteli
Varaksi talven tekemähän heinää,
Se rampa ukko, eukko myös, jok’ ei nää,
Ja kuuro tyttö ja sen mykkä veli. Iloisna Halli sinne tänne tuiski,
Mut eukko sattui rotkoon lankeemahan,
Myös ukko lankes, kuin men’ auttamahan,
Ja Halli raukan häntä vaan nyt huiski. Ei tyttö kuullut heidän huutoansa,
Ei mykkä voinut avuks ketään huutaa,
Nyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta,
Ruveta äänen heidän puolestansa. Ja Hallin äänen matkamies jo kuuli.
Hält’ avun saikin vanha kurja väki.
Sokea! Rampa! – Kuin hän heidät näki,
Niin onnettomiks kovin heitä luuli. ”Jumalaa täss’ on varmaan moittiminen,
Kun ihmiselle sallii tuskaa moista,
Teist’ ei voi toinen turvaella toista,
Kurjuutta, hätää vaan on kärsiminen.” ”Jumal’ on väärä, teidät jättää tuskaan,
Noin ihmiseltä kieltää kaiken armon,
Koiralle antaa terveyden, tarmon,
Mit’ auttaa usko, mitä rukouskaan?” Mut ukko virkkoi: ”Siten mieti emme.
Jumalan kiitos, jok’ on kaikki luonut,
Ja uskollisen koiran meille suonut,
Se kutsui sinut hätään avuksemme.” ”Jos rasittaakin meitä moni puutos,
Niin tiedän varmaan, jos on tahto Herran,
Hätämme riemuks’ hänpä kääntää kerran,
On helppo hälle semmoinenkin muutos.” Hellästi heihin katsoi matkustaja.
Mut ukko, eukon, pojan tytön kanssa,
Jo teki heinää siellä nurmellansa,
Ja Hallin iloll’ oli tuskin raja. Olihan kesä. Metsä vihantana,
Ja puiden yllä oli juhlaverhot,
Ja kukastoissa liipoitteli perhot,
Ja vilja kellastui jo koreana. Niin eukko sanoi: ”Lauluun yhtykäämme
Ylistäin Herraa! Vaikk’ on vaillinaista
Näentä, kuulo, puhe puuttuvaista,
Jumala kuulee, häntä kiittäkäämme!” He kaikki virttä veisaavansa luuli,
Vaikk’ ainoastaan vanhat sanoin kiitti,
Ja nuoret sydämmensä tunteet liitti,
Niin Herra kaikkein neljän äänen kuuli. Tapahtui jotain. Virren lopuss’ aivan
Kirkaisee eukko sokeana ollut:
”Jumala, mulle näkö taas on tullut,
Mä näen vuoret, metsät, maan ja taivaan.” Ja tyttö huusi iloss’ ihmetyksen:
”Oi äiti, äiti, nyt mä äänes kuulen!
Hyttyisen hyrryn, suhinan myös tuulen,
Ja pikku linnun vienon viserryksen!” Ja rampa ukko riemuisena juoksi
Ikäänkuin terve, reipas nuorukainen,
Hän eukon kaulaan kiepsahti nyt vainen,
Pyöritti häntä kovin huvin vuoksi. Mut heidät kaikki kummastukseen saiki
Nyt mykkä poika, kuin se selvin kielin
Jo lauluun yhtyi innoll’ ilomielin:
”Jumalan kiitos, hält’ on apu kaikki!” Niin illan suussa kaikki mielissänsä
Ylisti Luojaa yhdestä he suusta,
Mut Halli parka tietänyt ei muusta,
Kuin katseli ja huiski hännällänsä. Ja silloin Luojaa kiitti metsät, vuoret,
Siell’ enkeli ol’ loistava kuin päivä
Herralle virttä viemään ennättäivä,
Nyt jota lauloi vanhat sekä nuoret.

KUKKASET KEDOLLA JA LINNUT TAIVAAN ALLA.

Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.

Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä, että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.