Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona. Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.
Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen, tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä, sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa. Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen leipä vähitellen yhä niukemmaksi. ”Mitä me nyt syömme ja mitä me juomme?” kysyi mies. ”Niin, ja millä me itsemme verholtamme?” kysyi vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän salli heidän kärsiä nälkää?
Onneksi oli heillä Elsa.
Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.
Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan edessä, ettei hän näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He vastaavat nöyrästi: ”niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me olemme sinun omiasi.”
Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:
”Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja pitää sinua siellä.”
”Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.
”Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet.”
”Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani.”