Syyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt pihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän houkutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. – Eläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan raitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään navettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa töllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana, tietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät sorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna muistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin ainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen muuuun todistukseksi armollisesta mielihyvästään.
Kylläpä siinä oli puuhaa aikalailla, ennenkuin sai nuo tanssivat naudat liikkeelle hyvässä järjestyksessä kellokas etunenässä, mutta onnistuihan se vihdoin ja Syyne ajoi lehmät niitylle metsäisen mäenrinteen juurelle. Kesäiseen aikaan oli mäen rinteessä punaisenaan mansikoita, mutta nyt oli siinä vielä lumikasoja kuihtuneen syysruohon seassa ja aivan kuin hämähäkin seittiä niissä paikoissa, missä suuret lumikinokset olivat olleet. Kovin vähän siinä oli purtavaa; muun paremman puutteessa kuivia koivun lehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli mustunut, eikä kelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat juuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia, olivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä perunankuorten syönti.
Huu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen hamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle. Saatuaan lehmät aituuseen, etsi hän mäelle itselleen hyvän paikan, josta saattoi lukea karjansa ja olla tuulen suojassa suuren kiven takana. Nyt söi hän puolet leipäpalastaan suurukseksi; mitähän, jos hän nyt tekisi tuohisen ja lypsäisi jotain lehmää, niin saisi pidot keskellä mäkeä? – Ei, tänään tahtoi hän antaa vasikkain imeä emojaan, olihan se niiden luonnollinen oikeus. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa. Hän oli kyllä kuullut, etteivät vasikat saa imeä emoaan, sillä silloin tahtoisivat ne aina tehdä niin ja mistä sitten ihmiset saisivat maitoa? Mutta Syyne parka tuumi kaikessa yksinkertaisuudessan, että Jumala oli ihmiskuntaa viisaampi ja hän oli antanut vasikoillekin, samoin kuin ihmislapsille, äidin.
Aika kävi pitkäksi hänen istuessaan kiven takana; hänellä ei ollut mitään kirjaakaan, kosk’ei hän osannut lukea; jotakin hänen piti kumminkin tehdä. Hän löysi puun kappaleita, männyn kuoria ja käpyjä. Hän rakensi itselleen tupasen kiven juureen, teki aidan, veräjän ja navetan ja pisti neljä tikkua kunkin kävyn alle ja sai siten seitsemän oikein lihavaa lehmää. Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai, sillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät, nenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin tikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin: olihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla. Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa, kyllä lumi sulaisi.
Mutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne päätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi taloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa, sakset, neulat ja rässirauta vieressä. Kas, siinäpäs oli temppu saada kasaan niin mutkikkaita kapineita, eikä kiven vieressä ollut mitään niiksi sopivia aineita. Syynen täytyi mennä kappaleen matkaa metsään niitä hakemaan, muttei suinkaan kauas, olihan hänen pidettävä lehmiä silmällä.
Sitten astui hän muutamia askeleita poispäin ja haeskeli puiden välistä. Tuollahan oli jotain kanervien seassa, korkean kuusen alla. Mitä se mahtoi olla? Pieni harmaa lintu, ja se oli kuollut, kuoliaaksi paleltunut! Syyne otti linnun konttaiseen kouraansa ja hohotteli siihen. Se oli kylmä ja kuollut. Mutta entäs, jos hän panisi sen paitansa alle ja lämmittäisi sitä povessaan. Sopihan koettaa. Lintu tuntui niin kylmältä kuin jääpalanen, kun se koski pikkaista tytön sydäntä. Kylmää päältä ja kylmää sisältä, huu! Syyne alkoi väristä vilusta. Mutta kun lintu oli muutamia minuuttia lämmitellyt niin lähellä hänen lämmintä sydäntänsä, alkoi se liikutella siipiään. Se elää, se elää!
Syyne riemastui oikein sydämen pohjasta, otti taas linnun käteensä ja suuteli sen höyheniä. Sinä pieni, viaton ystävä, kiitos, kiitos siitä, että elät. Kerro minulle kuka sinä olet ja kuinka olet paleltunut kuoliaaksi!
Lintu räpytteli pari kertaa kuoleentuneita siipiään, ojensi ne suoriksi ja lensi visertäen tiehensä.
Se oli leivonen, – huudahti Syyne, sekä iloissaan että suutuksissaan. Kas vain sellaista pientä kiittämätöntä veitikkaa, vaan se ei tee mitään, kun ei vaan toiste palella kuoliaaksi.
Nyt oli Syynellä oma talo. Isännän piti nyt olla olevinaan hänen isänsä, räätäli, mutta mistä saisi hän nyt hyvän räätälin keskellä metsää?