Syyne alkoi hakea korkeiden puiden seasta. Silloin huomasi hän äkkiä erään lumikinoksen alla jotakin niin parahultaista, ettei sopivampaa voinut toivoa.
Se oli vanha, hoikka, katkennut ja kumoonkaatunut männynkanto, jonka oksat ja juuret pörhistelivät joka taholle. Siinä oli kädet ja jalat ja pään kohdalla oli sillä paraiksi suuri pahka, jossa oli harmaa parta, sekä jotain silmäin, nenän ja suun tapaista. Syyne laahasi kannon suurella vaivalla talolleen, pyyhki sen puhtaaksi sammalilla ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, koska se ulottui paljoa ylemmäksi kattoa, mutta yhtä hyvä se siltä oli. Semmoinen oiva mies! Ja miten ihmeesti se oli Syynen isän näköinen. Puuttui vaan rässirauta ja sakset, mutta ne saattoi tehdä tikkusista. Syyne tahtoi itse olla Priskamuorina ja olla oikein kiltti hyvää ukkoaan kohtaan.
Mutta kauheata, hän oli unhottanut elukat tuolla niityllä! Kymmenen niitä piti oleman, hän osasi laskea juuri kymmeneen. Yksi, kaksi, kolme ... hän ei voinut nähdä useampaa kuin yhdeksän, yksi, kaksi ..., missä oli punanen vasikka? Nyyrikki! vasikka oli poissa.
Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Syyne juoksi niitylle ja kysyi kellokkaalta, jonka muka piti oleman maitten poliisina. Kellokas kääntyi häneen päin ja katsoi nuhtelevasti, kuin olisi tahtonut sanoa: jos sinä juuri olet vasikkain täti, niin tuo minulle takaisin punaisin lapsoseni!
Syyneä rupesi peloittamaan. Hän etsi niityltä, aituuksesta mäeltä, hoi! Ei jälkeäkään punaisesta vasikasta. Hän etsi puiden ja kivien alta, hän kurkisti ylös puihinkin, siltä varalta, että vasikka mahdollisesti oli piiloutunut sinne tehdäkseen kiusaa hänelle. Ei hän voinut keksiä punaista karvaakaan; mutta punaisen hännän hän näki, se liikkui vikkelään oksien välissä. Orava! Mitä hän sillä tekisi? Ei hän saattanut viedä sitä kotiin ja sanoa: ”tämä on vasikka!”
Syyne istui kivellä. Mitä nyt oli tehtävä, itkeäkö, vai syödä päivällistä?
Mutta missä oli se leivänpalan puolikas, jonka hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuten vasikkakin. Leipä oli pudonnut sammalelle, orava luikahti alas puusta, istuutui takajaloilleen ja otti leivänpalan etukäpäliinsä, näykkäsi sitä etuhampaillaan, nyykäytti päätään ja piti herkun hyvänään. Syyneä rupesi naurattamaan, vaikka olikin niin murheissaan. Semmoinen mokoma ahmari, se syö minulta päivälliseni ja minä vaan katselen syrjästä. No, pidä hyvänäsi! Kyllä minun on nälkä, mutta ehkä sinun on vielä kovempi nälkä, kuin minun.
Kaiken kiusan lisäksi näkyi tuo ilkeä Veeru suuntavan kulkuansa tännepäin.
”Äiti lähetti minut katsomaan miten sinä hoidat elukoita. Missä ne ovat? Jaha, niityllä. Kymmenen niitä sanottiin olevan; yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Minne sinä olet vasikat hukuttanut?” – ”Vasikat?” kysyi Syyne pelästyneenä. – ”Niin, molemmat vasikat. Kenties on susi ne syönyt.”
”Rakas Veeru, auta minua etsimässä.”