”Hae itse!” sanoi Veeru.
”Veeru kulta, pyydä Kukkoa tulemaan heti minulle avuksi niitä etsiessä!”
Veeru nauroi. – ”Kukko istuu kellarissa siitä hyvästä, että kaatoi maitopurtilon hakiessaan linkkuveistään hyllyltä. Äiti pisti hänet lukon taakse ja illalla, kun tulet vasikoitta kotiin, pääset sinäkin sinne. Hyvästi nyt. Mitä rojua sinulla on tuossa kiven juuressa?”
Ja mennessään potkaisi Veeru kumoon uuden vastarakennetun kauniin talon, aitoineen, veräjineen ja kaikkine lehmineen navetassa.
Syyne katseli taloaan ja yksin jälelle jäänyttä harmaata kantoa, miettien mielessään: jos olisit isäni ihka elävänä, niin auttaisit minua, mutta sinä olet vaan vanha kaatunut puuraukka.
”Älä itke, kyllä minä autan sinua”, sanoi käheä ääni aivan hänen vieressään.
Syyne katseli kummastellen ympärilleen. Niin pitkältä, kuin hän saattoi nähdä niityn, maantien ja mäen yli, ei näkynyt mitään elävää olentoa, paitsi hyttysparvea, joka tanssi katrillia tuolla aidan vieressä. Olihan nyt kevät; mutta Syyne pahan suruisessa sydämessä oli syksy.
”Tässä minä olen”, sanoi taasen ääni. Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen, että kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä, räätäli!
”Miksi minua pelkäät?” jatkoi kanto. ”Olenhan vain vanha kaatunut puu. Ymmärrätkö mitä sanon?”
”Kyllä”, sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä selvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui. Tämän laita oli samoin, kuin tuon kuolleen leivonkin, joka ensin siipiään räpytettyään rupesi vihdoin visertämään.