”Se on hyvä”, sanoi kanto. ”Kuules nyt, mitä minä sanon! Sinä olet lämmittänyt paleltunutta leivoani lapsensydämelläsi ja herättänyt sen jälleen henkiin. Sinä olet suonut vasikkain nauttia maitoaan, vaikka sinun itsesikin oli jano, ja oravan syödä leipäsi, vaikka sinun itsesikin oli nälkä. Etkö luule kaikkein eläinten ja kasvien, vieläpä metsän enimmin halveksittujen kantojenkin käsittävän, mitä se on, että joku tekee heille hyvää. Tottahan toki, luota siihen! Ja etkö tiedä, että kaikissa kasveissa ja eläimissä on elävä henki? Kyllä se on niissä, mutta se on kuin kahleissa, se ei ole vapaa, kuten sinun henkesi. Se on saman Luojan luoma ja elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin elät omaa elämääsi. Se puhuu omaa kieltään, mutta ihmiset eivät ymmärrä sitä. Siksi sanovat he: kasvi ei osaa puhua, eläin ei osaa puhua. Se tulee siitä, että aikaihmiset ja pikkuvanhat lapset ovat vieraantuneet luonnosta. Hyvät, viattomat lapset ymmärtävät luonnon kieltä, mutta toiset tuumivat sen olevan vaan kuvittelua ja nimittävät sitä taruksi. Niin, sano sitä vaan taruksi, mutta muista, että se on tosi taru, siinä on enemmän totuutta kuin ihmiset aavistavatkaan.”
Syyneä ei ollenkaan enään peloittanut, hän oli vain iloissaan ja ihmeissään. Hän kyllä tiesi saduista, että koko luonto osaa puhua, mutta ett’ei kaikki sitä käsitä! Hänhän käsitti kyllä joka ikisen sanan. Hän vain kummasteli kuka kanto oikeastaan oli.
Ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi kanto.
”Sinä kummeksit kuka minä olen? Vanha kanto raukka, enkä mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, käynyt vanhaksi kuin muutkin puut ja taittunut myrskyssä. Jos heität minut tuleen, niin palan, jos hakkaat minut palaisiksi, niin on minusta vaan lastuja jälellä. Mutta miten kurja ja katoovainen olenkin, niin olen kumminkin kappale tuota suurta ja elävää luontoa. Ja kaikki se voima, mikä Jumala on luontoon pannut, on minussakin. Minä en voi enempää, kuin mitä luonto voi, mutta sen, mitä se voi tehdä, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet kiskonut minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita hyvyytesi. Kuinka monta sormea sinulla on?”
Sitä ei Syyne tiennyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen, hän alkoi laskea sormiansa ja vastasi: kymmenen.
”Hyvä”, sanoi kanto. ”Satujen hyvien haltijain tapana on täyttää kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä täytän niin monta toivomusta kuin sinulla on sormia molemmissa käsissä yhteensä, ja niin suuressa mitassa kuin voimani myöntävät. Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä mitä luontokin, mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Kukin sellainen toivomus on samaa kuin hukkaan mennyt sormi. Punnitse siis tarkoin ja valitse viisaasti! Nyt aletaan. Oikean käden peukalo!”
”Että saan vasikkani terveenä takaisin!” toivoi Syyne punnitsematta.
Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, pani sen suuhunsa ja puhalsi kuin pilliin. Heti näkyi Syynen suureksi iloksi ensin punainen ja sitten valkea vasikka kompuroivan esiin pitkillä koivillaan kivien lomitse. ”Miksi olette karanneet?” kysyi kanto. ”Miksi olette tuottaneet tälle kiltille paimentytölle niin paljon huolta?”
”Susi vei meidät”, vastasivat vasikat. Ne oikein vastasivat. Nekin osasivat puhua?
”Susiko; eikö se repinyt teitä palasiksi?”