”Se oli kyllä tarkoitus, mutta se sattui näkemään sinut mäellä ja silloin pelästyi se aikalailla.”

”Hyvä. Menkää nyt äitienne luo niitylle, älkääkä enää koskaan täst’edes karatko!”

Vasikat läksivät noloina matkaansa ja kanto jatkoi: »oikean käden etusormi!»

”Jospa saisin hiukan ruokaa, minä olen niin nälissäni ja viluissani.”

Uusi ääni pilliin. Pian ilmestyi höyryävä vadillinen makkarasoppaa, puulusikka laidalla. Kanto katseli tyytyväisesti, miten nälkäinen lapsiraukka söi vatsansa täyteen. Jott’ei mitään puuttuisi, ilmestyi vielä kupillinen lämmintä maitoa. – »Oikean käden keskinen», jatkoi kanto Syynen syötyä.

”Anna härän, lehmäin ja vasikkain myöskin syödä tarpeekseen!” pyysi Syyne.

Pilli soi ja pianpa peitti koko niittyä rehevä heinä; nälkäiset elukat kahlasivat polviaan myöden pitkässä heinässä ja polkivat jalkoihinsa enemmän, kuin ennättivät syödä. Syyne taputteli käsiään ihastuneena. Nyyrikki – onpa tämä vähän toista kuin mustikan varret! – »Oikean käden nimetön!»

”Anna kaikkien ihmisten ja eläinten aina saada kyllikseen ruokaa!” huudahti Syyne iloissaan ja innoissaan toivoen kaikille yhtähyvää, kuin itse oli saanut.

”Lapsoseni, minun käy sääliksi”, sanoi kanto, ”että olet menettänyt yhden sormen. Luonnon ja ihmisten ikihyvä Isä, joka ruokkii kaiken, missä vaan eloa on, on nähnyt hyväksi joskus koetella lastensa uskoa kieltämällä heiltä joksikin aikaa jokapäiväisen leivän. Tätä toivettasi en voi täyttää. Oikean käden pikkusormi!”

Hiukkasen alakuloisena vastasi Syyne vähän mietittyään: ”että äiti olisi hyvä isää kohtaan.”