”Taaskin meni sormi hukkaan, lapsoseni; rukoile Jumalaasi, että hän kääntäisi äitisi pahan mielen rakkaudeksi, niinkuin hän itsekin on lempeä kaikkia luotujansa kohtaan. En tätäkään pyyntöäsi voi täyttää. Nyt olet toivonut koko oikean kätesi sormilla. Punnitse nyt tarkoin! Vasemman käden peukalo!”
Itku kurkussa vastasi Syyne: ”Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti, Veeru ja Marssu olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutt’en uskalla sitä toivoa. Saanko toivoa pääseväni kouluun?”
”Saatpa kyllä. Huomis-aamuna saat alkaa koulunkäyntisi: »Vasemman käden etusormi!»
”Ja oikein painetun aapiskirjan, jossa on kukkokin!”
”Saatpa kyllä painetun aapisen kukkoineen, sinä pikku narri, sen olisit saanut minun avuttanikin. Elä tuhlaa kalliimpia toiveitasi näin mitättömiin. Vasemman käden keskisormi!»
”Ei, kanto, nytpä ei olekaan minulla enää mitään toivomista ... vaan odotapas sentään! Isä käy kankeaksi paljosta pöydällä istumisesta jalat ristissä. Hänen pitäisi ratsastaa. Lähetä hänelle kaunis hevonen!”
”Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko isäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?”
”En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen hatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi.”
”No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen hevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä. Vasemman käden nimetön!»
”Kaksiko sormea? Kaikkein rakkahin kanto, sano mitä minun pitää toivoman, minä en todellakaan tiedä mitään toivottavaa! Toivoisinko rahaa isälle?”