Matti. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht’ äkkiä saisin puoli kymmentä maitosarvea?
Kaisa (puhuen yhtä vauhtia). Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja aika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt vähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista noitaa lentävän ulos savupiipusta.
Matti (miettivästi). Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta on yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt yksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä antaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin olkoon menneeksi.
Kaisa (samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta). Viisitoista tai kuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että kuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta, että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan, hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...
Matti (peljästyen). Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian ankaraa. Entä jos mies onkin syytön!
Kaisa (samaa vauhtia) ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan, myrkytetään, räjäytetään ilmaan... Matti. Älä, älä!...
Kaisa (hengähtäen). Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin, sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. (Menee lähemmäksi koria.) Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa tuossa korissa?
Matti (säikähtäen asettuu korin eteen). Tässä korissako? Mitä nyt hulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!
Kaisa (koettaa kurkistaa koriin). Mutta minä ihan olin kuulevinani lapsen itkevän.
Matti. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No, meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. (Toinen lapsi itkee.)