Mä synnyin pohattana
Köyhässä mökissäin;
Nyt olen valtiaana,
Vaikk' kahleist' unta näin.
Hyljätty olin ani
Kuin lehti lähtenyt;
Vaan kukka-aarrettani
Et laskea voi nyt.
Saturnia.
Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!
Runoilijat on hänet pilanneet.
Nyt, Julia, on vuoros!
(Julia tulee).
Tässä on hän,
Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.
Anteeksi, hän on päivettynyt hieman
Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!
Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.
Hengähdä, lapsi, hiukan!… No, nyt niiaa!
Julia (leyhytellen viuhkalla)
Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,
Kun niitty on sulotuoksuinen;
Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,
Saan tuoksumaan havuneulasenkin,
Rukiisen ruiskukat tihutan,
Kanervat kastehin saunoitan.
Eloni kaikki on tuokio vaan.
Menneestä hetkest' en huolikkaan,
En myös, jos syys kovin myrskyileepi
Ja vettä virtana viskeleepi.
Reunalla lähtehen hengähdin,
Ijäistä valoa uneksin.
Saturnia.
Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.
Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro
On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan
Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.
(Lucia tulee.)
Työmuurahainen, missä nokesit
Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.
Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;
Metsässä sieniä hän vasta poimi.
No, älä pelkää, tyttö! kumarra!
Lucia.
Syys olen valju, mi sadon tuo,
On kultatähkiä mulla.
Suruinen sydän, mun lahjan' suo
Lohduksi mielesi tulla!
On mulla musta ja kylmä yö;
Pois puista myrskyni lehdet lyö,
Ja aika kolkko on sulla.