KAUNIINTA METSÄSSÄ.
Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis." Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.
Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan jotain eriskummallista.
Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten kuningas rupesi nyökyttämään päätään… ja niin hän nukkui siihen paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.
"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten…"
"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.