Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii aprikoida!"
Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa itsekseen.
"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.
"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.
Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen: hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:
"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"