Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
Kuin Lilli raukan kummallista nenää.
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"
"Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.
Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"
Ja Lilli parka rientää rientämistään,
Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!
Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
Se kauhealta, kamalalta näyttää.
Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.
KOIVU JA TÄHTI.
Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne, jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä: "Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään tulevan? — eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa… Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin, eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.