"Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."
"Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."
Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.
Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.
Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
Pitennyt paljon oli pikku nenä.
Ja nytpä Lillin suru iloks suli. —
Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
Lillille tuli laatikko jo suuri.
"Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
"On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
Hyh, rumat sukat… hyödylliset muuten."
Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.
Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.
Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"
Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.