"Mull' eikö nenää?" — "Niin, no vielä vainen
Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.
Hän peilin eteen riens… Se totta juuri,
Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."
Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
"Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."
Niin, olla siivo, sanottu on pian,
Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
Hän pienen nenäns kätki hatun alle.
Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
"Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pikku nokka!"
Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
"Niin", — virkkoi tohtor syvämietteisenä, —
"Parasta jättää arvohonsa nenä."
No, mietti Lilli, murise vaan siellä! —
Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
"Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"
"Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."
"No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
Mä tiedän keinon koetellun tähän,
Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
Sä tohtoritta parantaa voit vikas.