"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!"
"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.
Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja rypistyneet.
Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme. Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."
Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"
Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias. Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme rakkaat lapsemme takaisin."
Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö, jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä olisivat luonamme."
"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."
Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan, huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne vieraalta maalta."