Matami. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var… se on, onko hän sattunut hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?
Poliisi. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken rummutettiin torilla?
Matami. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa markkaa, pormestari ja neuvoskunta.
Poliisi. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli kuusitoista tuhatta markkaa.
Matami. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka eivät olleet kyllin mustat.
Poliisi. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.
Matami. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa! Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?
Lotta. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.
Matami. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä, ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.
Poliisi. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami Ström?