"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla kirjaimilla."
Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista rautaa.
Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua vain ei ollut missään.
"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua kävelylle linnaan!"
"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo, josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."