Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel askeleelta.
Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä, mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat Murri-kissan silmät.
"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari vanhukselle.
"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen, täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin! Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä, päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni, sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni, niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he ulvovat ilosta!"
Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan, ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa tai itkee varasta?
Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."