Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla lörpöttelemättä.
Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin. Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle", vastasi vahtimestari äkeissään.
"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
"Se ei koske teihin, matami."
"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli, varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos, hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.